Vanhustenviikon Oulun pääjuhlan juhlapuhe

15102018

Perjantai 12.10. Vanhustenviikon Oulun pääjuhla
Juhlapuhe, Caritas-Säätiön ja Caritas Palvelut Oy:n toimitusjohtaja, geriatri Petteri Viramo

viramo_

Vanhustyön keskusliitto aloitti vuonna 1954 valtakunnallisen Vanhustenpäivän vieton. Vuonna 1972 toiminta laajeni koko viikon mittaiseksi ikääntymistä ja ikäihmisten asemaa yhteiskunnassa korostavaksi teemaviikoksi. Yhteistyökumppaneiksi on vuosien varrella tullut monia toimijoita, muun muassa kuntia ja seurakuntia, kuten täällä meilläkin. Vietämme nyt siis 65. vanhustenpäivää, eläkeikä häämöttää näillekin juhlille.

Tämän vuoden Vanhustenviikon teemana on Iloa toimeliaisuudesta. Teemaan tiivistyy kaksi vanhustyön ja –tutkimuksen tärkeää näkökulmaa: Ilo ja toimijuus. Valotan puheenvuorossani hieman, mitä näillä oikeastaan tarkoitamme.

Ilo on yksi ihmisen perustunteista, siinä missä suru ja alakulokin. Ilolla ymmärrämme voimakasta mielihyvän tunnetta. Iloa meistä jokainen tuntee omalla tavallaan. Jokaisella meillä on omat ilon ja mielihyvän lähteemme. Jopa vaikeimmin dementoitunut voi kokea mielihyväkokemuksia, iloa hyvinkin pienistä asioista.

Toimeliaisuus ja toimijuus ovat sanoja, joissa rakentuu mielikuva aktiivisuudesta, halusta ja osallisuudesta. Toimeliaisuus sisältää ajatuksen toiminnan merkityksellisyydestä. Juuri merkityksellisyys tekee toimimisesta meille tärkeää minuuteni ja vanhenemisen tukena.

Mitä toimijuus sitten on? Professori Jyrki Jyrkämä määrittelee toimijuuden periaatteen seuraavasti:

”Toimijana ikääntyvät ihmiset tarkkailevat ja rakentavat elämänkulkuaan, elämäntilanteitaan ja vanhenemistaan toimien ja tehden valintoja niissä rakenteellisissa ja kulttuurisissa, – niin rajoja, esteitä kuin mahdollisuuksiakin luovissa – ajallisissa ja paikallisissa puitteissa, joissa he elämäänsä ikääntyessään elävät.”

Meidän jokaisen toimijuutta määrittävät mm. minkä ikäisiä tai kumpaa sukupuolta olemme. Yhteiskuntamme tasa-arvoistuu iän suhteen koko ajan, uskon, että ikärasismista olemme vähitellen pääsemässä eroon. Onpa menty jossain kohtaa jo yli tasa-arvon; en voi ostaa seniorin lippua teatteriin tai junaan, vaikka vien junasta tilaa ihan yhtä paljon kuin 82-vuotias isäni ja kuljettamiseni maksaa VR:lle täsmälleen yhtä paljon kuin isäni kuljettaminen. Ymmärrän toki edullisen matkustamisen merkityksen eläkeläisten aktiivisuuden ja liikkumisen tukemisessa ja eläkeläisalennuksen sosiaalietuna, mutta ikäperusteista tasa-arvoa se ei tue.

Ajankohta, jota elämme muokkaa mahdollisuuksiamme toteuttaa toimijuutta. Myös taloudelliset mahdollisuudet ovat hyvin erilaiset meillä jokaisella. Kulttuurinen sekä yhteiskunnallinen tausta ja ryhmät, joihin kuulumme tekevät meistä erilaisia toimijoita. Eri kulttuureissa ikääntyneen asema poikkeaa merkittävästi. On sanottu, että se kuinka yhteisö kohtelee ikääntynyttä heijastaa yhteisön kehityksen tasoa ja vaihetta. Fyysisen ympäristön merkitystä ei pidä myöskään sivuuttaa. Rakentamalla tai rakentamatta jättämällä luodaan puitteita toimijuudelle. Koskematon luonto sinällään on monelle meistä voiman ja innostuksen lähde.

Mennyt elämä, omaan elämäämme linkittyneet ja kiinnittyneet elämät, perheenjäsentemme ja ystäviemme, samoin kuin omat ajatuksemme tulevasta elämästä muokkaavat toimijuuttamme. Yksinäisyys yhtä lailla kuin koko elämän matkan kestänyt parisuhdekin maustavat sitä, miten vanhuudessa toimin.

Kehityspsykologi Erik H. Erikson nimeää vanhuuden kehitystehtäväksi eheyden ja epätoivon välisen tasapainon löytämisen. Eriksonin mukaan vanhuudessa katsotaan taakse päin omaa elettyä elämää ja arvioidaan, onko se ollut onnistunut vai ei. Jos oma elämä nähdään epätyydyttävänä ja ihminen kokee tehneensä paljon virheitä, joita ei voi enää korjata, tämä johtaa hänet usein epätoivoon. Oman elämän hyväksyminen ja tyydyttävänä näkeminen taas tuottavat ihmiselle sisäisen tyyneyden tunteen, jopa ilon. Eriksonin mukaan tämän kehityskriisin onnistunut ratkaiseminen tuottaa yksilölle viisauden tunteen. Hyvän vanhuuden.

Hyvä vanhuus on aina suhteellista, yhteydessä johonkin. Aikaan, paikkaan, kulttuuriin, hienosti sanottuna sillä on vahva kontekstuaalisuus. Ei ole olemassa hyvää vanhuutta, joka olisi samanlainen jokaiselle, joka puolella, kaikkina aikoina. Horjuva vanhuspolitiikkamme heijastaa myös erilaisia käsityksiä hyvästä vanhuudesta. Vanhenemisen monimuotoisuus pitää nähdä rikkautena. Me saamme jokainen vanheta omalla tavallamme.

Miksi tätä pohtia, onhan vanhuus edessä meillä kaikilla.

Eino Leinon Lapin kesän sanoin:

”Muualla tulta säihkyy harmaahapset. Vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Meil’ ukkoina jo syntyy sylilapset. Ja nuori mies on hautaan valmis jo.
Ja minä itse, miksi näitä mietin? Se merkki varhaisen on vanhuuden. ”

Eino Leinon luoma pessimismin leimaama kieli- ja mielikuva vanhuudesta ei saa tukea vanhustutkimuksesta. Siinä missä, Leinolle vanhuus oli tuskaista luopumista, uusi vanhustutkimus nostaa vanhuuden aktiiviseksi mahdollisuuksien vuodenajaksi. Usein vanhuus on mitaltaan ei vain neljännes, kuten kesä vuodesta, vaan jopa kolmannes koko elämästämme. Leinon pohdinta pitääkin tulkita varustautumisena vanhuuteen, ei vanhuuden kokemuksena. Eino Leino kuoli jo 47-vuotiaana saavuttamatta koskaan vanhuutta.

Professori Jyrki Jyrkämä puhuu “vanhustumisesta”, vanhukseksi tulemisesta. Vanhustuminen on hyvin yksilöllinen ja eri tavoin meitä kohtaava prosessi.  Vanhustumiselle on tyypillistä moniaineksisuus. Yksi muutos ei johda vanhuuteen,  ikä yksin ei tee kenestäkään vanhusta, siihen vaaditaan useampia samansuuntaisia kehityskulkuja. Kulkuja, joissa kasvun sijalla on eheytyminen, tai jopa luopuminen. Kokemuksellisuus korostuu vanhustumisessa, samalla vanhuuden saavuttaminen on vahvasti ennakoitavissa. Me tiedämme odottaa, että joskus 80. ikävuoden jälkeen tulen saamaan vanhuksen arvon. Suomalaiset ikääntyneet itse kokevat vanhuuden alkavan 82-vuotiaana, me miehet jo hieman nuorempina.

Toimijuutta tutkineiden tutkijoiden näkökulmasta hyvä vanhuus on osaamisen, kykenemisen, haluamisen, täytymisen, voimisen ja tuntemisen toiminnallinen ja kokemuksellinen yhteensopiva ja eheä kokonaisuus elämäntilanteessa, jossa hyvinvoinnin aineelliset ja muut perustekijät ovat turvatut. Kun samaa kysytään ikäihmisiltä itseltään, vastauksissa hyvä vanhuus näyttäytyy aikaansaavuutena, kykynä nauttia ruoasta, taloudellisena turvallisuutena, naapuruutena, fyysisen olemuksen säilymisenä, toimeliaisuutena ja osallistumisena, huumorintajuna ja elämän tarkoituksellisuutena ja henkisyytenä. Vanhustyön keskusliiton perustaja, professori Eeva Jalavisto kiteyttää jo 1950-luvulla, paljon ennen toimijuus-tutkijoita saman asian sanoihin: ”Ei vain lisää vuosia elämään, vaan myös lisää elämää vuosiin”

Mitä itse voisin sitten tehdä, jotta mahdollisuuteni hyvään vanhustumiseen ja vanhenemiseen olisivat suotuisat ja turvatut?

Yhtään varsinaista vanhenemisgeeniä ei ole osoitettu yhdestäkään eliöstä, joten kaikkia korttejani ei todennäköisesti jaettu syntymässäni. Satavuotiaan geenit voi saada ihan tavallisilta vanhemmilta. Suomalaiset satavuotiaat eivät ole lähtöisin poikkeavan pitkäikäisistä suvuista. Tunnistetut ihmisen ”pitkäikäisyyden geenit” liittyvät yleensä rasva-aineenvaihduntaan. Geenejämme myös luetaan ja korjataan eri tavoin ikääntyessämme. Stressiproteiinigeenien ilmeneminen lisääntyy ja energia-aineenvaihduntaan liittyvien geenien vähenee. Tähän voidaan saada aikaan muutosta ruokavaliomme kalorirajoituksella.

Voidaanko biologiseen vanhenemiseen sitten vaikuttaa? Olisiko ikuinen nuoruus tai jopa kuolemattomuus saavutettavissa? Biogerontologian malliolennon, laakamadon elinikää on lisääntymisjärjestelmää ja tiettyä daf?2?geeniä peukaloimalla kyetty pidentämään kuusin–seitsenkertaiseksi. Tämä tulos vastaisi ihmisellä jopa 500 vuoden ikää. On itsestään selvää, että matka laakamadosta ihmisen geenirakenteen käsittelemiseen on pidempi kuin meidän elinkaaremme.

On paljon asioita, joita meistä jokainen voi tehdä jo nyt hyvän, toimeliaan vanhuuden saavuttamiseksi. Tässä niistä muutamia:

Aktiivinen jäsenyys erilaisissa yhdistyksissä ja harrastuksissa laskee kuolemanvaaraa. Marttailu tai muu järjestötoiminta ja säännöllinen liikunta yhdessä laskevat ennenaikaisen kuoleman riskin lähes puoleen ja parantavat ns. aktiivisen elinajan odotetta vuodella.

Toiseksi: Ihminen on sitä hän syö, myös vanhana. Välttämällä liiallista ns. kovan rasvan käyttöä elinajan odotteen tiedetään kasvavan. Monipuolinen ja määrältään energiankulutusta vastaava ravinto, joka sisältää riittävästi kuitua, runsaasti vihanneksia, marjoja ja hedelmiä, sopivasti pehmeää rasvaa sekä kohtuullisesti valkuaisaineita ja hiilihydraatteja on hyvää ikääntymistä tukevan ruokavalion perusta. Punaisen lihan syönnillä on epäedullinen vaikutus elinajan odotteen pituuteen, kalan syömisellä päinvastainen.

Kolmanneksi: Viimeaikaisessa tutkimuksessa korostuvat riittävä levon, kognitiivisen harjoittelun, yhteisöllisyyden ja positiivisen elämänasenteen merkitys hyvälle vanhenemiselle. Professori Antti Hervosen ja professori Marja Jylhän tutkimuksessa suomalaiset satavuotiaat olivat olleet tai olivat edelleen aktiivisia ja liikkuvia. Fyysinen aktiivisuus on kuitenkin yhdistettävä riittävään lepoon. Tänä päivänä työn ja levon rytmitys unohtuu helposti. Satavuotiaille sunnuntai oli lepopäivä.

Neljänneksi: Sosiaaliset suhteet, kontaktit ystäviin ja sukulaisiin, ovat pääomaa onnistuneelle vanhenemiselle. Kaksi hyvää kaveria korvaa purkillisen pillereitä. Monen ikääntyneen elämäntilanne, kuten leskeytyminen, korostaa yksin olemista ja elämistä, mutta ei välttämättä yksinäisyyden kokemista.

Viidenneksi: 30-45 minuuttia reipasta kävelyä tai uintia kolme-viisi kertaa viikossa on hyvä perusta. Sosiaaliset tapaamiset lentopallon, golfin tai vaikka tanssin merkeissä ovat aivan yhtä tehokkaita, josko jopa parempiakin tapoja harrastaa liikuntaa. Yhdistyyhän niissä juuri ystävyyssuhteet.

Elämän varrella rakentunut vahva itsetunto ja positiivinen käsitys itsestä, yhdistettynä optimistiseen elämänasenteeseen luovat pohjan kokemuksellisesti onnistuneelle vanhenemiselle. Itsemääräämisoikeutta ja autonomiaa pidetään meille kaikille itsestään selvyytenä, kunnes sitä rajoitetaan. Mutta onko asia näin? Ikäihmisten elämän kontrollia pyritään kaventamaan monella eri tavalla, esimerkiksi korostamalla verkkoasiointia henkilökohtaisen palvelun sijaan. Vapaus valita ja mahdollisuus tulla kuulluksi jäävät isompi äänisten huutojen alle. Oikeus omiin elintapoihin, ihmissuhteisiin ja sukupuolisuhteeseen kuuluvat myös meille kaikille. Siedettävä taloudellinen asema ja kohtuullinen terveys yhdessä hyvien elämänkokemusten kanssa nostavat niin vanhan kuin nuorenkin aktiiviseksi toimijaksi, toimeliaaksi ja iloa tuntevaksi.